Uusia alkuja

On kulunut puolisen vuotta siitä, kun karistin Uuden-Seelannin pölyt jaloistani. Muistan vieläkin, miten epätodelliselta tuntui palata vuoden jälkeen kotiin. Pelotti. Samalla olin innoissani, näkisinhän kaikki rakastamani ihmiset pitkästä aikaa. Viimeisinä päivinä ikävä alkoi oikeasti näyttää kyntensä. Siihen saakka olin haudannut koti-ikävästä muistuttavat tunteet taka-alalle.

Lähtökahvit Aucklandin
lentokentällä

Samaan aikaan mietin, mitä tapahtuisi lähtöni jälkeen ystävilleni Uudessa-Seelannissa. Unohtaisivatko kaikki minut saman tien, olisin ollut vain "a flash in a pan", kuten Tim joskus kuului sanoneen.

Kotona Kuusaalla minua odottaisi remontoitava pikkukaksio, jonka olin (äitini avustuksella) ostanut kesäkuussa Uudesta-Seelannista käsin. Nauratti, että harva ihminen sitä ostaa kämppää näkemättä sitä lainkaan. Tässä tapauksessa minun oli luotettava äitini arviointikykyyn, joka ei tälläkään kertaa pettänyt. Pankkiasiat asuntolainasta lähtien sujuivat helpommin, kuin olin kuvitellut, ainoastaan asunnonostovaltakirja piti lähettää allekirjoitettuna etanapostilla kotimaahan.

Aamuyön hetki juuri ennen auringonnousua Kymijoen rannassa

19.7.2017 Helsinki-Vantaan lentokentällä minua oli vastassa siskoni ja veljeni. Siskoa yritti vähän itkettää, mutta onneksi se meni nopeasti ohi, olisi muuten varmaan itseltäänkin pieni tippa linssiin tullut. Tuntui kotoisalta. Mukanaan he olivat tuoneet termarissa oikeaa kahvia ja ruisleipää. Mikä sen parempaa! Kotiin, vanhempieni luo päästyämme minua odotti brunssi, jota äiskä oli jäänyt tekemään. Iskäkin oli ottanut vapaata töistä. Ei kun skumppapullo auki!

Woikka Rock

Koko kesän oli kuulemma satanut ja ollut todella kylmä. Ensimmäinen viikkoni Suomessa oli kuitenkin lämmin, vaikkei hellelukemia saatukaan mittariin. Sopi minulle hyvin, sillä aloitin kämppäni remontoinnin lähes saman tien. Kuukauden ajan juoksin osteemassa maaleja, laminaattia, listoja ja kaiken näköistä remonttivermettä. Koska halusin välttämättä tiskikoneen, oli sen vuoksi koko keittiö uusittava. Vanha keittiö olikin alkuperäinen, vuodelta -85, joten päivitys oli ihan tervetullut. Monitoimi-iskä tietenkin asensi sen ja puoli sukua oli valjastettu erilaisiin remppahommiin.

Koska olin kesäkuussa irtisanoutunut vanhasta vakituisesta työstäni, oli minun haettava myös töitä. Ilmoittauduin sijaislistoille tehostetun palveluasumisen yksiikköön, kotoisammin vanhainkotiin (sana, jota ei kaiketi enää saa käyttää...), jossa olen työskennellyt siitä lähtien ja viihtynyt. Töiden myötä olen tutustunut moniin uusiin ihmisiin.

Töiden ja remontin lisäksi ehdin myös nautiskella Suomen kesästä kohokohtana Mikkelin Jurassic Rock, jossa pääesiintyjänä oli Bad Religion, ehkä paras tietämäni punk-bändi kautta aikojen.

Hain auton Sodankylästä. Samalla reissulla kävin
kummisetäni kanssa Norjassa. Kotimatkalla riitti
muutama (sata) poro(a).

Ex-kämppikseni Sally
lähetti minulle uunituoreen
kirjansa, jonka tekoa
sain puolen vuoden ajan
seurata ihan vierestä!

Elokuun lopulla muutin porukoiden nurkista omaan kämppääni. Siinä vaiheessa alkoi todellisuus iskeä päin tajuntaa. Remonttikiireet olivat ohi, ei ollutkaan enää stressiä pitämässä mieltäni kiireisenä. Paluushokki alkoi nostaa päätään. Mitä tästä eteenpäin? Mitä oikeasti elämältäni haluan? Olenko nyt tuomittu jäämään tänne, jumiin?

Ajoittain sain paniikinomaisia kohtauksia, ahdisti aivan suunnattomasti. Kaikki tuntui liian tutulta, liian tylsältä ja harmaalta. Halusin pois täältä. Kotona oli paha olla, kämppä ei tuntunut kodilta vaan väliaikaiselta sijoituspaikalta. Mietin jo sen vuokraamista eteenpäin, kun itse lähtisin maasta.

Aloin suunnitella seuraavaa reissua, mahdollisesti Australiaan. Vuodeksi. Ja sen jälkeen Kanadaan. Väliin pieniä reissuja lähiseuduilla, tarkoittaen Eurooppaa. Siitä tuli lähes pakkomielle. Vain sen ajatuksen turvin jatkoin matkaa eteenpäin, että tämä ei kestä ikuisuuksia, kohta olen taas kaukana täältä. Kirjauduin eräänä päivänä hirveän vimman ajamana immigration Australian sivuille viisumihakemusta tekemään. Sainkin täytettyä sen puoliksi, kunnes tulin toisiin aatoksiin. Jos en kuitenkaan vielä hakisi. Myös Kanadan viisumeja olen kytännyt kaiken syksyä.

Jalkalistojen
sahausta

Syksyn pimeys alkoi painaa päälle. Kaamosoireet, joista olen teini-ikäisestä saakka kärsinyt, alkoivat myös painaa. Mieli oli synkkä, kiukutti ja väsytti koko ajan. Söin kuin hevonen, enkä jaksanut tehdä elettäkään kuntoni ylläpitämiseksi. Kavereihin oli lähes mahdoton pitää yhteyttä, vaikka tunsinkin todella huonoa omatuntoa siitä. En ole koskaan ollut hyvä pitämään yhteyksiä ihmisiin, vaikka heitä paljon ajattelenkin. Onneksi sekä kotimaan että Uuden-Seelannin ystävät jaksoivat pitää yhteyksiä minuun. Kaiken kaikkiaan tiesin, etten ole yksin, minulla on vahva tukiverkosto ympärilläni. Siitä olen todella kiitollinen.

Kävin reissunpäällä ulkomailla kerran kuussa, elokuussa Pohjois-Norjassa, syyskuussa Lontoossa, lokakuussa Tallinnassa, ja marraskuussa Turussa (kyllä, se on kuin ulkomaille menisi!) Reissut helpottivat oloani hieman. Hommasin myös vuoden viisumin Venäjälle ja joulukuun alkupuolella kävin äitini kanssa Pietarissa.

Uusi kämppiseni Cruella

Turun linna

Vasta Turun reissu oli ajatuksissani käänteentekevä. Oltiin serkkuni kanssa ystävämme luona kyläilemässä pari päivää. Emme olleet olleet tällä remmillä liikkeellä aikoihin. Vasta silloin (muutaman rohkaisevan jälkeen) aloin kertoa fiiliksistäni. Puhuimme paluushokista pitkään, sillä myös serkkuni ja ystäväni ovat olleet ulkomailla pidempään ja tietävät, miltä paluu tuntuu.

Aloin vihdoin ymmärtää, etten voi elää elämääni odottaen hetkeä, jolloin lähden pois vaan minun pitäisi  muistaa myös tämä hetki. Tämän ymmärrettyäni oloni on rauhoittunut. En ole vielä löytänyt suuntaa elämälleni, mutta nyt minulla ei ole enää pakottavaa tarvetta löytääkään sitä. Kyllä kaikki tapahtuu aikanaan.

Eremitaasi, keisarin talvipalatsi Pietarissa

Camden town,
Lontoo

Vaikka mieleni saikin rauhan siltä, etten ole juoksemassa kotimaasta karkuun pidemmäksi aikaa, on kaipuu ulkomaille silti vielä paljon mielessä. Olen jo yli kuukauden päivät miettinyt tosissaan, että lähtisin takaisin Uuteen-Seelantiin, ihan vaan lomalle. Jos tämä loma sulkisi ympyrän ja pääsisin viimeisimmästäkin pakkomielteestäni irti. Olen ollut paljon yhteyksissä ystäviini toisella puolella ja kuullut, miten siellä menee. Tom muuttaa vuodenvaihteessa Nelsoniin, Sally taas Wanakaan. Tim on löytänyt tyttöystävän ja suunnittelee muuttoa Taupolle, Jo on muuttanut asuntobussiin ja elää unelmaansa. Miten onkaan ihanaa, että elämä siellä rullaa omalla painollaan eteenpäin. Ja kaikki tapahtuu toisella puolella maailmaa, tuntuu siltä, että olisin yllättävänkin lähellä.

Luonnon taidetta talvisella
Vuohijärvellä

Pakkomielteeni otti kuitenkin niskapersotteen ja varasin lennot Queenstowniin. Reilun parin viikon päästä istun taas koneessa kiroilemassa, miten pitkä lentomatka voikaan olla. Mutta olen täynnä tarmoa ja intoa! Tämä on jotakin, mitä tarvitsen! Pähkähullu päähänpisto, mutta mitä muutakaan minulla olisi? Ei ainakaan mitään menetettävää. Joskus elämä tuntuu vaan niin pirun ihanalta! Olen vapaa tekemään mitä haluan, minun ei tarvitse kuunnella toisten mielipiteitä sen suhteen. Ja olen tehnyt töitäkin sen eteen, että minulla on myös varaa lähteä. Kerrankin voin olla tyytyväinen omista taloudellisista kyvyistäni, ettei persaukisena tarvitse kituutella, eikä reissun jälkeenkään tarvitse elää näkkärillä ja vedellä.

Uusi vuosi alkaa mitä ihmeellisimmissä merkeissä, se on täynnä odotusta ja toivoa. Vuosi sitten juhlittiin Uuden Vuoden vaihtumista Christchurchissa, tänä vuonna töissä yövuorossa. Mutta parin viikon päästä saan palata maahan, jota kutsuin vuoden verran kodikseni, paikkaan, joka tulee aina sydämessäni olemaan toinen kotini. Down under, always on my mind, always in my heart! Olen onnellinen, juuri nyt, keskellä yötä omassa kämpässäni, joka nykyisin tuntuu jo kodilta, kirjoittamassa. Ehkä tarina saa vielä jonain päivänä jatkoa uusien seikkailujen merkeissä. Siihen saakka, Cést la vie!

Ruutulippu liehuu

Syksyinen vaahtera

Viimeisiä viedään. Vajaan viiden viikon päästä on aika pakata laukut ja heivata ne hihnalle. Kotiinpaluu alkaa vääjäämättä lähenemään. Ei sitä oikein tajua. Elämä on ollut niin tavallista, arkista puurtamista. Työt sujuu rutiinilla, kotona tulee puuhasteltua sitä, mitä kotimaassakin. Pulla, siis perinteinen korvapuusti on ollut duunikavereiden suurinta herkkua! Sally söi heti uunilämpimänä neljä ja Tim töistä tullessaan ainakin 11. Tom oli tehnyt myös tilauksen, joten seuraavana päivänä piti pudottaa iso pussillinen hänelle.

Aloitin neulomisen, Fern ei ole kaikkein
paras assistentti... (lankavaras)

Harrastustoiminnan osalta on tullut pieniä muutoksia, boot camp loppui viime viikolla ja aloitimme korvaavana aktiviteettina seinäkiipeilyn. Jäsenyys kolmeksi kuukaudeksi maksoi hurjat 50 dollaria, kun yksittäinen kerta kustantaa parikymppiä. Oli siis ehdottomasti ”vaivan” arvoista hankkia jäsenyys ja käydä kipuamassa niin usein kuin huvittaa. Hauskaa ja palkitsevaa! Alastulo köyden varassa on joka kerta yhtä pelottavaa, mutta kun ylöspäinkin on päässyt kiipeämään, pitää sieltä tulla jotenkuten alaskin.

Pullataikina kohos aika hyvin

Sacheria 28-veelle

Mitä sitten on reilun kahden kuukauden aikana tapahtunut? Pohjoisen reissun jälkeen ei ole paljoa tullut reissattua. Elli vieraili luonani huhtikuun lopulla. Juhlimme kaikessa hiljaisuudessa 28-vuotissynttäreitäni. Elli oli leiponut minulle sacherkakun, koristeena yksi pinkki kynttilä. Elli jäi bussista Taupolla, jonne ajelin aamupäivästä kirppareita kiertämään ja Jään ja Tulen Laulun kakkososaa etsimään. Uskomatonta, mutta totta, löysin kirjan suosikkikirppikseltäni, SPCA:n op-shopista. Ellin saavuttua hieman myöhässä kävimme tuhlaamassa alennuskuponkimme Taupo Cliff hangerissä, isossa keinussa, joka kiikkuu Waikato-joen yllä. Se oli niin hauskaa, että lupasin lähteä uudelleen, sillä Carla haluaa myös käydä kokeilemassa. Cliff hangerin jälkeen parkkeerasimme kahville ja kahvin jälkeen päätimme käydä kävelemässä järven rannassa. Unohdin autoni aikarajoitteiselle parkkipaikalle ja palattuamme tuulilasissa odotteli 15 dollarin parkkisakko. Nauratti, että 15 dollaria on lähes ilmainen Suomen parkkisakkoihin verrattuna.

Elli viipyi viikonlopun yli. Kävimme katsastamassa, nähtäisiinkö meidän Whioja paikassa, jossa olimme ne vapauttaneet kuukautta aiemmin. Näimme yhden pikkuyksilön pulikoimassa ohitsemme. Illalla käytiin paikallisessa tavernassa siiderillä ja biljardia pelaamassa.

Tongariro-joki

Finding whio

Tongariro Crossing

Huhtikuun lopulla minä, Carla ja Franziska otimme yhteisen vapaapäivän ja lähdimme valloittamaan Tongariroa, siis niihin kuuluisiin Taru sormusten herrasta-maisemiin. Olin todella skeptinen ”Tongariro Crossing:n” suhteen, sillä se on koko maan suosituin päivävaellus. Jopa uutisissa oli siitä juttua, miten DOC haluaisi alkaa rajoittaa kävijämääriä, sillä parkkipaikat eivät ole riittävät, vessojen kapasiteetti ei enää riitä ja luonto on alkanut kärsiä todella pahasti alueella. Ajattelin vaelluksen olevan siis yliarvostettu. Jälkikäteen saatoin hieman muuttaa mieltäni, olihan se ihan näkemisen arvoinen. Onneksemme liikenteessä ei ollut niin montaa ihmistä, kun olin alkuun pelännyt. Saimme siis lönkötellä pääosin kaikessa rauhassa.

Mount Ngauruhoe

Olin saanut kämppäkaveriltani Sallylta ohjeistuksen lähteä liikkeelle hieman myöhemmin aamulla, jotta suurin osa shuttle busseista olisi ehtinyt jo kuskaamaan turistit reitin alkupäähän. Toinen ratkaiseva ja hyväksi ideaksi osoittautunut juttu oli, kun päätimme ajaa kahdella autolla ja pudottaa toisen ns. ”alkupäähän”, johon shuttle bussit pudottaa porukan ja ajoimme Glowmobiilini ”loppupään” parkkipaikalle, eli toisin sanoen teimme vaelluksen vastakarvaan, jotta muu vaeltajaporukka tulee meitä vastaan. Matkaan lähdimme jalkaisin siinä puoli kymmenen maissa. Keli oli mitä täydellisin, hieman viileä, mutta lähes pilvetön. Teimme pienen lenkin vilkaistaksemme DOC-tupaa, jossa kämppikseni oli viettänyt viimeisen työviikkonsa tuvanhoitajana ennen ”hut-seasonin” loppua. Näytti viihtyisältä. Franziska haaveili itsekin tuvanhoitajan urasta Sveitsin Alpeilla.

Vaellus itsessään on jotakuinkin parinkymmenen kilometrin mittainen, mutta päätimme tehdä viiden kilometrin sivulenkin Tongariron korkeimmalle huipulle. Vaikkei 25 kilometriä kuulosta kovinkaan pitkältä matkalta kävellä, vuoristossa aikaa meni yllättävän paljon. Pysähtelimme usein kuvia ottamaan ja harhailemaan muuten vaan upeissa maisemissa. Mount Ngauruhoe näytti parhaita puoliaan auringossa paistatellen. Siinä seisoskeli yksi syy, miksi tänne on joskus palattava takaisin. Jonain päivänä vielä valloittaisin tuonkin tulivuoren.

Lenkkikaveri

Reilu yhdeksän tuntia myöhemmin pimeänkin jo laskeuduttua saavuimme vihdoinkin Carlan autolle. Valehtelematta alkoi jaloissa jo hieman painaa. Uudet vaelluskengät tuli ainakin ajettua oikein kunnolla sisään. Nilkkoja oli hieman hiertäneet ja päkiät olivat vähän hellänä, muuten selvisin suuremmilta taisteluvammoilta. Seuraava missio oli lähteä noutamaan minun autoni toiselta parkkipaikalta, jonne olimme sen aamulla jättäneet odottelemaan. Ilta oli tähtikirkas ja linnunrata loisti kirkkaana vyönä. Kuu paistoi pienenä sirppinä lähes näkymättömissä. Jos ei olisi ollut niin kylmä, olisin mielelläni jäänyt katselemaan tähtitaivasta pidemmäksikin aikaa. Olin luvannut Ellille, että yrittäisin ottaa kuvan tähtitaivaasta, mutta eihän puhelimen kameralla sellaisia kuvia saa.

Upea kuutamo

Vappu otti itselleni melkoisen koville. Silloin iski pahin koti-ikävä. Muutenkin iski fiilis, että olisi jo valmis lähtemään, täällä kaikki on jo nähty. Vappu on aina ollut yksi suosikkiarkipyhistäni ja meillä on perheen kesken ollut jo vuosia perinteinen vappubrunssi vapunpäivänä. Niin se oli tänäkin vuonna ja olin hieman katkera, kun en itse päässyt osallistumaan muuten, kuin videopuhelun välityksellä. Kiukutti.

Näitä vuorottelevia surun, ikävän ja kiukun fiiliksiä kesti pari päivää, kämppäkaveri Timinkin kanssa saatiin aikaiseksi messevä riita, mikä saatiin tosin selvitettyä melkein saman tien (kunhan kotiuduin raivonpuuskalenkiltä). Sen siitä saa, kun laittaa kaksi oinasta saman katon alle. Jos molemmille sattuu huono päivä samaan aikaan, on parempi pysyä kaukana toisistamme. Onneksi kumpikaan ei ole kovin pitkävihainen. Ellin kanssa purettiin näitä tuntemuksia ja totesimme kummallakin olevan aivan samanlaisia ajatuksia kotiinpaluusta ja täällä olosta.

Huka Falls

Päätin tehdä asialle jotakin, jotta kotiinpaluu tuntuisi helpommalta ja palattuani minulla olisi tiedossa jotakin pysyvää. Tietenkin työpaikka minulla edelleen on, virkavapaalla kun olen. Mutta fiilikset samaan työpaikkaan paluusta alkaa olla hieman ristiriitaiset, ajatus tuntuu kovin vieraalta. Sitäkö haluan ihan oikeasti tehdä? No, ainakin on paikka, mihin palata, tuttu ja turvallinen. Ja onpahan aikaa miettiä kaikessa rauhassa, mitä seuraavaksi. Aloin tosissani harkita opiskelua, liikunnanohjaajan perustutkintoa Vierumäellä, jota olin harkinnut jo pari vuotta takaperin, mutten elämäntilanteeni vuoksi voinut lähteä opiskelemaan. Lisäksi pitäisi löytää kämppä, mielellään mahdollisimman pian. Ei kaksikymmentäkahdeksanvuotias voi enää porukoiden nurkkiin pidemmäksi aikaa muuttaa, hulluksihan siinä tulee koko perhe. Siis ei muuta, kun oikotielle.

Aratiatia

Pari kivaa kämppää löysinkin ja lähetin linkit äidilleni vilkaistavaksi samalla kysyen, voisiko hän käydä niitä paikan päällä katsomassa, mikäli niistä jompaankumpaan päätyisin. Siitä se ajatus sitten lähti: Mitä jos ostaisikin oman asunnon vuokraamisen sijaan! Kämpät on halpoja ja lainan korot olemattomia tällä hetkellä. Lainanlyhennyksiä maksaa lähes kaksinkertaisesti nykyisiin vuokriin verraten. Siis miksi ei!? Koska minulla on maailman paras äiti, oli se jo löytänyt yhden potentiaalisen vaihtoehdon. Lähetinkin äitini kämppää katsastamaan ja vajaata viikkoa myöhemmin täyttelin lainahakemusta pankkiin. Valtakirja asunnon ostoa varten piti allekirjoittaa manuaalisesti ja lähettää Suomeen, muuten sain hoidettua kaiken näppärästi netissä lainapapereiden allekirjoittamista myöten. Nyt olen siis pikkuisen (saunallisen) kerrostalokaksion asuntovelallinen mutta ylpeä omistaja. Vakuutukset ja sähkösopimuskin on kondiksessa. Remonttia odotellessa! Hieman on joku innoissaan. Nyt ei kotiinpaluu tunnu enää yhtään ahdistavalta, olen enemmänkin odottavalla kannalla.

Arvaatte varmaan, kumpi on mun
ja kumpi Ellin

Toukokuun viimeisenä sunnuntaina suuntasin Glowmobiilini nokan kohti Aucklandia. Ajelin kaikessa rauhassa iltamyöhällä paluuruuhkaa välttääkseni. Teimme Ellin kanssa jo helmikuussa sopimuksen, että näkisimme ainakin kerran kuussa. Nyt oli siis minun vuoroni vierailla hänen luonaan. Oli ihanaa päästä pitkästä aikaa pois Turangista. Vaikka se koti onkin, joskus tekee vain niin hyvää käydä tuulettumassa. Käveltiin varmaan viitisenkymmentä kilsaa pariin päivään ympäri Hendersonin lähialueita. Tiistai-iltana käytiin keilaamassa. Päätimme myös laittaa toteutukseen, mitä olimme suunnitelleet jo ensimmäisellä viikollamme Blue light lodgessa. Koska extremeä ei elämässä koskaan ole liikaa, varasin meille laskuvarjohypyn Skydive Taupo:n pinkistä lentokoneesta. (Toim. huom. väri ei vaikuttanut firman valintaan!) Huomenna perjantaina (16.6.) likat siis lentää! Toivottavasti keli olisi samanlainen kuin tänä aamuna, viileä ja täysin pilvetön taivas.

Tutustuimme pariin kiivileffaan, joita suosittelen vilkaistavaksi. Ensimmäinen oli uusintaversio klassikkoleffasta Goodbye Pork Pie (alkuperäinen vuodelta -81). Ellillä oli DVD:nä alkuperäinen leffa, mutta DVD oli valitettavasti rikki. Jouduimme siis tyytymään uusintaversioon. Kyseessä on perinteinen road trip-komedia, joista en normaalisti niin hirveästi välitä, mutta tämä yksilö oli katsomisen arvoinen. Toinen, komedia myöskin, kantoi nimeä What we do in shadows. Rakastuin tähän ”dokumenttiin”, jossa päähenkilöinä on neljä kämppistä ja he ovat osa Wellingtonin vampyyriyhdyskuntaa. Nauroimme vatsalihaksemme kipeäksi, sillä elokuvassa esiintyy niin monia kiivi-stereotypioita, jotka voimme molemmat kokemuksiemme perusteella allekirjoittaa. Tähän elokuvaan liittyi myös paljon inside-läppää. Tiesittekö, että vampyyrit ja ihmissudet voivat olla parhaita kavereita keskenään!? Ja kyse ei todellakaan ole mistään Twilight-saagasta. Suosittelen lämpimästi tutustumaan tähän ainutlaatuiseen dokkariin!

Lake Taupo

Cambridge

Kolme päivää ”Hendossa” vietettyäni ajelin kaikessa rauhassa kotiin aamuauringon noustessa. Koska minulla oli koko päivä aikaa ja Elli oli tehnyt minulle eväät, päätin pysähtyä Cambridgessä. Enpä ole siellä aiemmin käynyt, joten piti käydä vilkaisemassa, miltä siellä näyttää. Ihan viihtyisän oloinen pikkukylä. Bongasin jopa museon, johon oli ilmainen pääsy. Mikäs siinä sitten, aikaa kun oli. Museorakennus oli hieno vanha oikeustalo. Paljoa siellä ei nähtävää ollut, mutta sainpahan jotakin ajanvietettä, kun ei ollut nälkäkään vielä iskenyt.

Nostalgiaa

Joutessani ajelin takaisin Turangiin Taupo-järven länsipuolta upeita maisemia ihaillen. Ilma oli mitä ihanin, lämmin ja aurinkoinen. Olin ajanut länsipuolta ylöspäinkin, mutta silloin oli jo hämärää ja sumuista. Pysähdyin yhdellä taukopaikalla hieman ennen Turangia syömään eväitä ja ottamaan kuvia, kun kaksi moottoripyöräilijää parkkeerasi samalle taukopaikalle. Hekin halusivat ikuistaa alla avautuvan maiseman valokuviksi. Toinen halusi ottaa selfien niin, että ”muukalainen”, minä siis, joka istuskelin pöydän ääressä feijoaa lusikoimassa, näkyy taustalla. (Feijoa on guavan sukulaiskasvi ja joskus sitä kutsutaan myös ananasguavaksi. Hedelmä on vihreä ja voi kasvaa limetin kokoiseksi. Rakastuin tähän hedelmään jo ensilusikallisella! Jeremy erehtyi tuomaan töihin pussillisen omalta takapihalta keräämiään hedelmiä, eipä ne kauaa ehtineet taukohuoneen pöydällä vanheta… Toivottavasti niitä saa myös Suomesta.)

Vanha oikeustalo

Siinä sitten joutessaan jutusteltiin näiden motoristien kanssa ja kaverit rupesivat kyselemään, mistä olen kotoisin. Sama vanha virsi siis jälleen ilmoille, kuka olen, mitä teen yms. Olin kuulemma ensimmäinen suomalainen, jonka kumpikaan oli koskaan tavannut. Ja mitä luultavimmin myös viimeinen. Ei jälleen kerran yllättänyt. Naureskeltiin myös, että olen nähnyt tätä maata enemmän kuin he yhteensä. Ei yllätys ollut tämäkään. Aikamme turistuamme päästin heidät jatkamaan matkaa edelläni, sillä olimme matkalla samaan suuntaan ja itse halusin ajella kaikessa rauhassa ja hiljaisuudessa takaisin kotiin.

Tawhai Falls/Gollums Pool

Viime maanantaina tein ”turistikierroksen”, kun kämppikseni Sally pyysi minua hakemaan hänet töistä Whakapapa villagen vierailijakeskukselta. Lupauduin ajamaan hänen autonsa sinne ja noukkia hänet kyytiin. Sally ohjeisti minua samalla vilkaisemaan Tawhai Falls:a, pikkuruista vesiputousta, joka tunnetaan myös nimellä Gollums pool. Vesiputous on syntynyt aikojen saatossa paikkaan, josta laava on valunut alaspäin tulivuoren purkauduttua. Whakapapan vierailijakeskus on myös näkemisen arvoinen. Siellä on paljon infoa Uuden-Seelannin synnystä ja ennen kaikkia tulivuorista sekä erittäin asiantunteva henkilökunta, joka tuntee alueen paremmin kuin omat taskunsa.

Töistä päästyään Sally vei minut vilkaisemaan laskettelurinteitä. Rinteet aukesivat edellisenä viikonloppuna. Rupesi heti jalkapohjissa polttamaan! En poistu maasta ennen kuin olen käynyt ainakin kerran laskettelemassa. Sally oli minulle myös kertonut, että Skotel Alpine Resorts-hotellin (joka on muuten Uuden-Seelannin korkeimmalla sijaitseva hotelli! Knoppitieto ála Sally) alakerrassa on sauna. Olin ottanut saunakamppeeni mukaan varmuuden vuoksi, jos innostuttaisiin saunomaan. Ajattelin olla rohkea ja lähteä kokeilemaan, miltä Uuden-Seelannin sauna maistuu, skeptisenä kun olen aina ajatellut, ettei ulkomailla uskalla saunaan vilkaistakaan. Olin todella positiivisesti yllättynyt! Vaikka lämpötila ei ollutkaan niin kuuma, kuin olisi ollut ihanteellisinta, sai siellä kuitenkin hien pintaan. Kiuas oli myös saunan kokoon nähden liian pieni, mutta ihan hyvät löylyt siellä sai. Ai että, miten olenkaan kaivannut kunnon löylyjä! Vain saunakalja puuttui. Kotiin palattuamme Tim oli kokannut meille peurapaistia ja paistettuja vihanneksia. Sinä iltana nukkumaan kävi elämäänsä erittäin tyytyväinen likka.

Krysian kanssa valmiina....

Elli saapuu Turangiin tänään iltapäivällä. Suurempaa ohjelmanumeroa en ole järjestänyt. Luulen, että laskuvarjohyppy riittää viikonlopun kohokohdaksi vallan hyvin. Olen todella täpinöissäni, niin hypystä kuin Ellin näkemisestäkin! Tämä on viimeinen kerta, kun Elli vierailee luonani. Näemme seuraavan kerran Mount Maunganuilla loppuleirin merkeissä (jota kumpikaan ei suuremmalla innolla odota). Ellin projektipaikan Mount Tabor Trustin henkilökunta kyseli minulta, mitä aion tehdä loppuleirin jälkeen ja toivotti minut tervetulleeksi heidän ”ylläpitoon” pariksi päiväksi ennen kotiinpaluutani. Elli lentää kotiin päivää myöhemmin kuin minä. Otin tarjouksen vastaan enemmän kuin mielelläni, eipä tarvitsisi Aucklandissa majoittua backpackersiin. Ja saamme viettää viimeiset päivät parhaan ystäväni seurassa kokemuksiamme tiivistäen ja tulevia seikkailuja suunnitellen.

...Koskenlaskuun! Oli sikakivaa!

***

Pidin lupaukseni Carlalle. Joka kerta yhta kivaa!

Aika täällä hobittimaassa alkaa olla kortilla. Ruutulippu liehuu viimeisen kierroksen merkiksi. Mitä siis voin ajastani täällä kertoa yhteenvetona? Matkaan on mahtunut niin paljon tunnemyllerrystä, upeita paikkoja, uskomattoman ihania ja ei niin ihania ihmisiä ja ennen kaikkea henkistä kasvua. Yksi merkittävimmistä muutoksista itsessäni on, etten pingota pikkuasioista niin paljon. Olen kasvanut yliajattelemisen yli, joskaan en ole jossittelua ihan täysin lopettanut. Mutta asenteeni on selkeästi muuttunut ”miksi”-asenteesta ”miksi ei”-asenteeksi, eikä kaikesta tarvitse ottaa niin suurta stressiä. Sellainen ajatusmaailmani oli viimeksi parikymppisenä. Vaikkakin näen itseni edelleen vastuuntuntoisena aikuisena, olen löytänyt sisäisen lapseni uudelleen. Elämä ottaa, elämä antaa, miksei siis ottaa siitä irti kaikkea, mitä sillä on tarjota.

En kadu mitään, en ole jättänyt selvittämättömiä asioita taakseni, pääni sisällä vallitsee rauha. Sisäiset ristiriidat ovat historiaa. Aika on haudannut pahimmat muistot ja päällimmäisenä mielessä on kiitollisuus kaikesta, mitä olen saanut täällä oloni aikana nähdä ja kokea. Yhden aikakauden loppu on aina uuden alku.

Kiitos kaikille, jotka ovat kulkeneet mukana, ystäville lähellä ja kaukaa, jotka ovat tukeneet ja jaksaneet olla kiinnostuneita matkastani ja kuulumisistani. Lopetan blogini tähän ja elän loppuaikani pelkästään täällä oleville ihmisille.

Maailman toiselta puolelta viimeistä kertaa:

-Shallynn*

”Imagine how boring your life will be without me! I know you will miss me.”

”You will never hear that from my mouth.”

”I know, ’cause you’re too proud to admit it.”

”Well, yes…”

Ihmissusi ulvoo täysikuun aikaan

Auringonnousu Aucklandin yllä

Siirryimme talviaikaan pari viikkoa sitten. Pimeys laskeutuu jo seitsemän aikaan ja päivät käyvät koko ajan lyhyemmiksi. Kelit ovat alkaneet kylmenemään. Talvi on tulossa. Turangin talvi. Kuten järven pohjoispuolellakin, täällä tulee olemaan jäätävän kylmä. Takassa, tai no ennemminkin kamiinassa, jota hädin tuskin voi tulisijaksi kutsua, palaa tulet lähes kaiken aikaa, jos vain joku on kotona pitämässä sitä yllä. Talon eristys on olematon ja koska kamiina ei varaa lämpöä, lämpö on totaalisesti kadonnut, kun tulet sammuvat. Kaivoin jo villasukatkin esiin. Nyt harmittaa, ettei tullut varattua paksumpia villasukkia mukaan. Craftin lämpökerrastonkin laitoin kirppikselle edellisen projektin jälkeen (se oli hieman liian pieni).

Monet päivät ovat muistuttaneet Suomen syyskuusta. Sadepäivät ovat harmaita ja auringon paistaessa ilma on viileä ja raikas. Parhaimpia ulkoilukelejä. Tosin huonosti on ollut aikaa ulkoiluun. Työt ja boot camp ovat pitäneet kiireisenä ja vapaapäiville on tietenkin sattunut ne kaikkein huonoimmat kelit.

Hyppään hieman ajassa taaksepäin ja alan muistella reissuani pohjoiseen. Ajomatka tuntui ottavan ikuisuuden, kun suuntasin autoni nokan ykköstietä Aucklandiin. Tietöitä oli matkalla enemmän kuin tarpeeksi ja matka taittui todella hitaasti. Kun viimein pääsin määränpäähäni Hendersoniin, Elli odotti minua Mount Tabor Trustin ”vitostalon” pihalla. Molempien kasvoilta heijastui odottava jännitys: emme olleet nähneet yli kahteen kuukauteen ja kumpikin mietittiin, millä tavalla ”uusi” elämä uudessa projektissa on vaikuttanut, onko tässä vielä se sama ihminen, johon tutustuttiin ensimmäisen projektin aikana. Aika nopeasti tulimme siihen lopputulokseen, että vaikka moni asia meidän elämissä on muuttunut, me emme ole itse muuttuneet oikeastaan mihinkään suuntaan. Sama Elli se edelleen oli.

Tyyni valtameri @Cape Reinga

Kun sain tavarani purettua autosta, suuntasimme Hendersonin kuuluisille yömarkkinoille. Markkinat järjestettiin parkkihallin katutasossa. Ensireaktioni oli ääneen lausuttu Vau! Tunnelma oli aivan upea! Alun perin meidän oli tarkoitus mennä sinne syömään, mutta muutimme suunnitelmaa, koska Ellin työpaikan illalliselta oli jäänyt niin paljon ylijäämäruokaa. Mutta markkinoiden ruokakojut, joita oli kymmenittäin, vetivät kuitenkin vastustamattomasti puoleensa. Ruokia oli joka puolelta maailmaa. Nappasimme jälkkäriksi vaniljajäätelöt, joihin sai valita oman makunsa mukaan hedelmiä ja marjoja. Itse valitsin sekamarja-jäätelön. Jätskiä syöden kiertelimme katsomassa myyntikojuja. Aikamme markkinahuumaa ihmeteltyämme teimme pienen kävelylenkin Hendersonin ”keskusta-alueella”. Vaikka kyse on Uuden-Seelannin suurimmasta kaupungista, suurkaupungin tunnelmaa oli hankala löytää. Henderson on boheemilla tavalla moderni ja jollakin kierolla tavalla se tuntui jopa kotoisalta. En ihmettele enää ollenkaan, että Elli on viihtynyt siellä todella hyvin.

Mihinkähän seuraavaksi?

Aamulla heräsimme ennen seitsemää. Elli valmisti minulle aamupalan, kuten hänellä oli tapana edellisessäkin projektissa (olin edellisenä iltana kertonut, etten ole syönyt aamupalaa uuteen projektiini saapumisen jälkeen…) Pakkasimme eväät matkaan ja hyppäsimme Glow-mobiiliin. Matka tyssäsi melkein heti alkuunsa Aucklandin aamuruuhkaan. Tunnin verran madeltuamme auringon noustessa samaan tahtiin pääsimme vihdoin matkaan. Ajelimme rauhakseltaan useasti pysähdellen kuvia ottamaan ja maisemia ihailemaan. Tuntui jotenkin epätodelliselta. Whangarein kohdilla alkoi sataa, mutta pohjoisempana keli alkoi hiljalleen kirkastua. Pidimme lounastauon Moerewan kylässä pienessä puistossa. 

Saavuimme Kaitaiaan kolmen maissa päivällä. Elli oli varannut meille hostellihuoneen yhdeksi yöksi Kaitaiasta. Hostelliin emme päässeet kuitenkaan kirjautumaan, sillä henkilökunta oli jättänyt oveen lapun ”palaan kahdenkymmenen minuutin päästä”. Naureskeltiin, että mistähän alkaen tämä kaksikymmenminuuttinen pitäisi laskea. Päätimme jättää auton parkkiin hostellin takapihalle ja lähteä metsästämään kahvilaa. Mukava pikkukahvila löytyikin kylän toiselta laidalta. Kun vihdoin pääsimme kirjautumaan sisään hostelliin, olimme molemmat niin väsyneitä, että päätimme valmistaa illallisen ja ottaa rauhallisesti. Illalliseksi oli peuran jauheliha-bolognesea ja pastaa ja kyytipojaksi mitäpäs muutakaan kuin Isaacsin omenasiideriä. Tutustuimme pariin paikalliseen kaveriin ja päätimme yhteistuumin lähteä juhlistamaan Pyhän Patrikin päivää paikalliseen kuppilaan. Ilta sujuikin mukavasti, mutta Tuhkimot päättivät jättää seuralaisensa ennen keskiyötä ja painua nukkumaan. Nukutti muuten todella makeasti.

Cape Reignan kuuluisa
majakka

Herättyämme seuraavana aamuna emme pitäneet kiirettä. Puettiin ja pakattiin tavaramme ulos huoneesta ennen kymmentä, koska uloskirjautumisaika on tässä maassa kymmeneltä hyvin harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta. Päätimme kuitenkin jäädä hetkeksi hostellille aamupalaa syömään ja valmistelemaan päivän ohjelmaa. Suunnitelmamme vei meidät ensin maan pohjoisimpaan kärkeen, Cape Reingaan. Olimme molemmat hieman yllättyneitä paikalle päästyämme, pikkuruinen majakka tuntui sijaitsevan aivan väärässä paikassa! Muutenkaan postikorttimaisema ei ollut kovin postikorttimainen kymmenine (satoine) ihmisineen. Alkoi vähän ahdistaa. Mutta olimme täällä.

Keli oli mitä ihanin, aurinkoinen ja helteinen. Käpöttelimme rauhakseltaan majakan juureen ihmisvilinän keskelle ja saimme pari tosi hyvää kuvaa. Päätimme pitää lounastauon pienen kukkulan laella. Yritimme hahmottaa merestä merkkejä Tasmanian meren ja Tyynen valtameren kohtauspaikasta ja aika varmasti onnistuimme sen myös havaitsemaan. Verivirrat kulkevat tässä kohtaa eri suuntiin ja aiemmin olin kuullut, että kyseisen kohdan huomaa helposti, se on kuin veteen piirretty viiva, kirjaimellisesti. Näin helposti se ei kuitenkaan käynyt vaan paikan havaitseminen otti useamman minuutin.

Puolen päivän jälkeen hyppäsimme takaisin autoon ja lähdimme kurvailemaan samaa reittiä takaisin, jota pitkin olimme ylös ajaneetkin. Olimme matkalla nähneet risteyksen, jossa oleva kyltti kertoi sivutien johtavan Te Pakin jättiläisdyyneille. Ilmaista huvia, joten olihan se nähtävä. Sinne siis. Dyynit olivat todella valtavia. Näimme useita ihmisiä laskemassa mäkeä hiekkasurffilaudoilla. Näytti todella hauskalta. Itse emme olleet sand surfing boardeja vuokranneet emmekä kehdanneet keneltäkään kysyä lainaksi, joten tyydyimme katsomaan ja naureskelemaan. Dyynien päälle kipuaminen ei ollutkaan niin helposti tehty, kun kevyt hiekka antoi jalkojen alla periksi. Jossakin kohtaa piti vetää neliveto päälle ja kontata jyrkimpien kohtien yli. Dyynien laella tuuli aivan valtavan kovaa ja hiekkaa pöllysi joka paikkaan. Mutta olipahan maisemat! Silmät sirrillään kuljeskeltiin dyynien laella ja yritettiin ottaa kuvia samalla kameroitamme suojellen. Turhaksihan se osoittautui, takaisin autolle päästyämme joka ikinen paikka oli täynnä hiekkaa. Pesin hiekanjyviä hiuksistani vielä viikko reissun jälkeen. Saatiinpahan luonnollinen ihokuorinta.

Dyyneiltä suunnattiin takaisin Kaitaiaa kohti, mutta juuri ennen kylille pääsyä otimme kurssin itään. Tarkoituksemme oli yöpyä Whangareissa, jonne päätimme ottaa kiertotien valtatie kympin kautta, ettei tarvitsisi taas ajella samoja teitä takaisin. Whangareihin saavuimme auringonlaskun aikaan. Edelliseltä päivältä oli jäänyt sapuskaa tällekin päivälle, joten illallisesta ei tarvinnut huolehtia. Alkupalaksi paistoin Timin kotitekoisia peuranlihamakkaroita.

90 Mile Beach tuolla dyynien takana

Whangarei Falls

Satumetsä

Sunnuntai alkoi aurinkoisesti. Olimme päättäneet, ettemme pitäisi mitään kiirettä, vaikka meidän pitikin palata samana iltana takaisin kotiin. Aamupäivän vietimme Whangarei Falls-vesiputouksilla ja AH Reed memorial parkissa käpötellen, vesiputouksia ja maisemia ihaillen ja valtavia kauri-puita ihmetellen. ”Eksyimme” myös kielletyille teille, suljetulle McKinnon Falls:lle johtavalle polulle. Polku oli muuten hyvässä kunnossa, mutta juuri ennen putouksia tielle oli kaatunut iso puu. Nauratti, että DOC on taas ollut asialla – kun ei ole resursseja kunnostaa polkua, suljetaan se kokonaan. Kiivimäistä. Tämä ei itse asiassa ole DOC:n vika: on valitettavasti totista totta, että DOC on ollut olemassa 30 vuotta (1.4.1987 alkaen), eikä sillä ole koskaan mennyt taloudellisesti näin huonosti. DOC on hallitusvetoinen ja riippuvainen hallituksen rahoituksesta. (Juttua tästä oli jopa telkkarissa: https://www.facebook.com/TheProjectNZ/videos/967754710027849/). Resursseja ei vain ole tekemään kaikkea sitä työtä, jota heidän odotetaan tekevän.

Pakollinen riippusiltakuva

McKinnon Falls

Iltapäivällä katsastimme Whangarein keskustan. Vaikutti todella viihtyisältä paikalta. Tännekin voi siis tulevaisuudessa palata. Kävimme hörppäämässä kahvi israelilaisessa kahvilassa. Kahvi oli perinteinen long black. Näitä kahvilahetkiä olen kaivannut Ellin seurassa kaikkein eniten. Kahvilat olivat meille aiemmin kuin harrastus.

Kahvia ja porkkanakakkua kermavaahdolla tietenkin.

Kahvit hörpittyämme oli aika hypätä jälleen auton rattiin ja huristella kohti kotia. Pahimmat liikenneruuhkat välttääksemme (ja itse asiassa vahingossa, koska navigaattori sekosi jossakin kohtaa matkalla…) ajoimme kiertotien kautta (VT 16) Wellsfordista Helensvillen kautta takaisin Hendersoniin. Tämä kiertotie oli luultavasti ykköstietä nopeampi, sillä paluuliikenne aiheutti Aucklandin päässä järjettömän pitkät ruuhkajonot, ja maisematkin olivat mukavaa vaihtelua. Söin illallisen Ellin työpaikalla, jonka jälkeen oli aika jatkaa matkaa yksin takaisin keskimaahan. Soitin matkan varrella Philille, josko hän voisi majoittaa minut yhdeksi yöksi Taupolla, koska kello oli jo puoli kuusi illalla ja kotiin Turangiin menisi noin nelisen tuntia. Säästyisi yksi ajotunti illasta, jos voisin parkkeerata Taupolle, eikä tarvitsisi ajella pimeässä. Philille tämä järjestely sopi, joten sain huokaista helpotuksesta. Pimeys laskeutui Tokoroalla, josta oli vielä tunti Taupolle. Siitä onkin jo hetki aikaa, kun on viimeksi tarvinnut pimeässä ajaa.

Auringonlasku Acasian Bayn yllä Philin terassilta

Martin, Adam ja Phil sekä heidän ystävänsä Chrystal ja Martinin tyttöystävä Lavén olivat syömässä Lone Starissa, johon minutkin kutsuttiin. Phil oli ystävällisyyttään tilannut minullekin kana-aterian. En valittanut ollenkaan ja minulle tarjottu oluttuoppikin tyhjeni kiitettävään tahtiin. Eipä tarvitsisi enää ajaa tämän illan aikana! Mahtava viikonloppu mahtavassa seurassa. Mutta olihan se ihana fiilis seuraavana päivänä palata takaisin kotiin tuttuihin kuvioihin. Kotiin, siltä se todellakin tuntui!

Maaliskuun lopulla koitti suuri päivä, kun teini-ikäiset Whiomme pääsivät vihdoinkin muuttamaan uuteen kotiinsa Tongariro-joelle. Pääsimme osallistumaan tähän merkittävään päivään yhdessä Ohakunen Kiwi and Whio Forever johtajakurssilaisten kanssa. Kaiken kaikkiaan 10 teinisorsaa muutti ympäri pohjoissaarta ja meidän viimeisessä ryhmässämme Kaimanawan metsään muutti neljä sorsaa. Kaimanawan metsä on todella kaunista seutua ja Tongariro-joki virtaa siellä valtoimenaan. Upeat maisemat ja mitä parhain ympäristö näille virtaavissa vesissä eläville linnuille. Mukana meillä oli myös Malcom upean kiivi- ja whiokoiransa Fernin kanssa. Fernin tehtävä on etsiä ja ilmaista kiivien ja whiojen pesät, jotta mahdolliset munat saadaan kerättyä kasvattamoihin ja sairaat linnut otettua kiinni hoitotoimenpiteitä varten. (Lisää Fernistä DOC:n blogissa: https://blog.doc.govt.nz/2013/03/28/fern-whio-dog/)

Oli ihana kuulla, miten onnellisesti nämä pienet sorsat piipittivät päästyään polskimaan virtaavaan jokeen! Huomasi kyllä, että nämä yksilöt olivat tottuneet ihmisiin, sillä veteen päästyään ne eivät yrittäneetkään lähteä karkuun vaan polskivat meidän ilona pitkän aikaa uutta ympäristöään onnellisesti tutkaillen, joessa pärskien ja kivillä hyppien.

Onnelliset

Whio-koira Fern

Työpäivät ovat soljuneet kuin tanssi. Yhtenä päivänä pääsin DOC-vuorollani järvelle pikkuruisella Whio-nimisellä paatilla kissakalaverkkoja nostamaan. Kissakala on aikanaan vahingossa vapautettu Taupo-järveen, jonka jälkeen populaatio on lähtenyt kasvuun. Tästä närkästyneet kalastajat vaativat, että kissakalakantaa on valvottava, joten tämä jäi tietenkin DOC:n harteille. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kissakalat pyydystetään, nukutetaan ja leikataan auki, jonka jälkeen vatsan sisältö tutkitaan. Tarkoituksena on saada selville, uhkaako kissakalakanta paikallista kalakantaa syömällä näiltä kaiken ravinnon. DOC on tullut siihen lopputulokseen, ettei kissakala ole uhka, mutta tutkimista ei ole koskaan lopetettu. Eipä yllättänyt.

Kissakalaepisodin jälkeen palattiin takaisin järvelle. Ajettiin ensin Taupon 3 Mile Bay:lle, josta pudotimme veneen vesille. Pyyhälsimme järven luoteispuolelle tekemään kalastuksenvalvontaa (ja tietenkin siinä samalla kalastamaan itsekin). Muutamat luvat saatiinkin tarkastettua ja positiivisena yllätyksenä todettiin, että jokaisella oli luvat kunnossa. Osana valvontaa punnitsimme ja mittasimme kaikki kalat. Komeita olivat. Järvi oli todella hiljainen, ei montaakaan venettä ollut liikenteessä. Keli oli aurinkoinen ja lämmin. Ohitettiin Maori-kalliokaiverrukset itse kalastellen. Työparini Jeremy saikin kaksi valtavan komeaa kirjolohta ja täytin kalastuksenvalvontakaavakkeen myös hänen osaltaan. Minulla ei käynyt edes pientä nykyä. Eipä haitannut, nautiskelin muuten vaan. Paluumatkalla Jeremy luovutti ruorin minulle ja pääsin kaahaamaan takaisin 3 Mile Bay:lle. Jeremy meinasi navigoida meidät väärään rantaan, mutta itse tottuneempana merenkulkijana olin paikantanut veneenlaskupaikkamme hyvin jo ennen lähtöämme ja suunnistin oikeaan lahdelmaan. Muuten niin täydellinen työpäiväni sai harmillisen käänteen, kun unohdin rakkaan Street Wise:n juomapulloni rantaan traileria kiinnittäessäni. Olin saanut sen lahjaksi Street Wise Coffeen kahvikärryn omistajalta kiitoksena hyvästä asiakkuudesta. Pitänee mennä Taupolle kokeilemaan onneani, jos vaikka saisin uuden, jos oikein nöyrästi pyydän.

Järvimaisemaa Turangin suuntaan

Kippari Sihvola

Yksi ei niin mukava juttu tapahtui parisen viikkoa sitten kun eräänä lauantaiaamuna saavuin töihin. Löysin meidän buggyn (golf-kärry) DOC-rakennusten takaa. Tämä ihmetytti, sillä normaalisti buggyn paikka on työpajassa lukkojen takana. Hälytyskellojen pärinä voimistui, kun huomasin, että virrat oli jätetty päälle. Mitä ihmettä!? Hiippailin kahvihuoneeseen (joka on samaa rakennusta työpajan kanssa) ja järkytyksekseni huomasin, että ikkuna oli rikottu heittämällä valtava kivi sen läpi, jonka jälkeen työpajan ovi oli murrettu auki. Myös avainkaapin avain oli löydetty ja suurin osa avaimista kadoksissa, mukaan lukien meidän yleisavain, joka käy keskuksen rakennusten lisäksi myös keskustassa oleviin DOC-rakennuksiin. Ei siinä auttanut muu, kuin ruveta soittelemaan poliisia ja DOC-vastuuhenkilöä, joka tosin ei koskaan vastannut puhelimeen. Tein rikosilmoituksen puhelimessa. Että inhoan tämän kaltaisia virallisia puheluita! Mutta ei siinä muukaan auttanut, kun parhaan mukaan yrittää sopertaa kaikki, mitä kykenin muistamaan. Toisaalta huvitti, enpä ole koskaan aiemmin tehnyt rikosilmoitusta ja piti senkin kokemuksen vuoksi tulla toiselle puolelle palloa.

Poliisin kerrottiin jossakin vaiheessa olevan yhteyksissä minuun, mutta kukaan ei osannut sanoa aikaa. Jätin omat yhteystietoni poliisille yhteydenottoa varten, sillä DOC-pomo ei ollut vielä ehtinyt paikan päälle (olin saanut häneen yhteyden rikosilmoituksen tekemisen jälkeen). Kahden maissa iltapäivällä puhelin soikin. Andy-niminen poliisisetä soitteli, muttei huonojen yhteyksien takia kuullut minun puhettani ollenkaan. Pariin kertaan soiteltiin puolin ja toisin, tuloksetta ja hetkeä myöhemmin sain tekstiviestin: ”Sopiiko, jos saavun sinne huomenna?” Vastasin, että sopii ja kysäisin kellonaikaa. Kerroin olevani paikalla aamu kahdeksasta eteenpäin. Sain vastauksena, että hän tulee yhdeksän maissa, johon vastasin ”Cool”. Lievästi ottaen nauratti jälkikäteen. Näin sitä kommunikoidaan virkavallan kanssa! Seuraava aamu menikin paikkoja esitellessä ja tapahtumia kertaillessa.

Pääsiäisviikonloppu oli järkyttävän kiireinen. Lauantaina oli lasten kalastuspäivä ja osallistujia oli parisensataa. Saimme Davidin kanssa pulputtaa kaiken päivää ohjeita jaellen. Sulkemisajan jälkeen totesimme, että olimme olleet valtavan hyvä tiimi. Sama jatkuisi seuraavana päivänä.

Sunnuntain vieraana meillä oli Zephyr-kerho, 115 autoharrastajaa. En ole koskaan nähnyt vierailijakeskusta niin tupaten täynnä yhdellä kertaa. Muutoinkin vierailijoita riitti lähes jonoksi asti. En siis saanut kiireen vuoksi tilaisuutta käydä pällistelemässä näitä ihania zephyr-autoja. Pääsiäismaanantaina oli minun vuoroni siirtyä yhtä ikäluokkaa ylemmäs. 28-vuotissyntymäpäiväni kunniaksi kävin tekemässä 8 kilometrin juoksulenkin Tongariro-joen varrella. Kyllä vanhakin näköjään vielä jaksaa! Tosin kieroutunut selkäni aiheutti ongelmia vasemmalle lonkalle, joka tuntuu tänään kuin vanhan muorin kuluneelta lonkalta.

Haikeus alkaa toden teolla painaa, tasan kolmen kuukauden päästä istun lentokoneessa matkalla kotiin. Mihin tämä aika on hävinnyt? Alkaa olla aika tehdä uusia suunnitelmia ja alkaa unelmoida uusista kuvioista, tämä unelma kun on jo käynyt toteen.

Dream big - live bigger